Klaudian harjoittelu OSA 3 - Tatuointiliike Krunikan Leima
Tässä blogissa seurataan Krunikan Leiman harjoittelijan, Klaudia Kujansuun meininkejä.
tatuointiharjoittelu
4062
single,single-post,postid-4062,single-format-standard,ajax_fade,page_not_loaded,,select-theme-ver-3.2.1,menu-animation-underline,wpb-js-composer js-comp-ver-4.12,vc_responsive
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Klaudian harjoittelu OSA 3

Klade tässä taas moro! Tatskaharkan blogipäiväkirjat jatkuu taas ja tässä postauksessa päästäänki sukeltamaan vähän syvemmälle mun harkka-ajan alkupäähän.

Ennen mun harjoittelua Krunikan Leimassa, mulla oli aika vahva päähänpinttymä siitä, että tatuointiharjoittelijan duuni ekan puolen vuotta on keittää kahvia ja pitää studio siistinä.

Kun mä juttelin Ilarin kanssa ekoja kertoja siitä, mitä mun harkkarius tarkoittaa ja pitää sisällään, yllätyinkin siitä, että yksi pääpointeista oli se, että Krunassa ei haluttu luoda minkäänlaista ”nokkimisjärjestystä” ja näin ollen laskea harjoittelija jotenkin alemmalle tasolle muihin tatuoijiin nähden. Ekan kuuden kuukauden mentorointini aikana mun työni ei siis olis siivota muiden jälkiä, tai toimia juoksupoikana, myöskään sen vuoksi, että Krunikan Leimassa ei teetetä rahanarvoista työtä ilman soppareita tai ilman palkkaa, eikä ohi verottajan. Tää on ollut tottakai aivan mahtava juttu, oon saanut keskittyä vain piirtämiseen ja kaikkeen mikä liittyy kuvien suunnitteluun.

Moni vois myös ajatella, että tatskaharkkailu lähtee siitä, että sulle annetaan kone suoraan käteen ja rupeet treenaa tatskaamista harjoitusnahkaan, oli se sitten keinotekoisesti valmistettua, joku harkan onnekas kaveri, tai oma jalka. Oma harkkailuni lähti kuitenkin käyntiin ihan perusjutuista, eli piirtämisestä. Vaikka mulla olikin vahva kuvispohja opintojeni myötä taustalla, ei ollut ollenkaan niin päivänselvä juttu, että samoilla opeilla vois suunnitella kuvia iholle.

Liian isoja kuvia – Ei hyvä

Ensimmäinen asia piirtämiseen liittyen johon puututtiin, oli designien koko. Olin piirtänyt koko mun portfolion A3 kokoiselle luonnoskirjalle ja suurin osa kuvista peitti yhden aukeaman, eli sieltä löytyi semmosta kevyttä, helposti koko selän kokoista kissaa ja ruusua. Iso koko tuntui mulle luonnolliselta, koska kuvisopiskelujen aikana piti opetella maalaamaan isoja tauluja. Tää ei ehkä kuitenkaan ollut ihan sen kokoluokan tatskaa, mitä just harkaksi päässeen kandeis ajatella.

Lähdettiinkin Ilarin kanssa heti miettimään, miten saatais tää mun suurudenhulluus kuriin.

Sain miettiä itselleni mieluisia aiheita sillä ehdolla, että designit piti suunnitella n. nyrkin kokoisina. Jep. Aivan hullun vaikeeta! Lähes poikkeuksetta mun piirtelyt lähti käsistä ja kasvoivat n. A4 kokoisiksi. Syy tähän löytyi tottumusten lisäksi myös liian suurista aiheista. Olis suhteellisen vastakarvaista lähteä tekemään esimerkiksi isoja eläimiä, kuten peura, nyrkin kokoisena, puhumattakaan sikana detskuu vaativista kuvista, mitä esimerkiksi nää mun rakastamat mystiset neotrad-naiset sattuvat olemaan. Ongelman ratkaisu löytyi siis rajaamalla aihealue pienemmäksi pieniin eläimiin ja esineisiin.

Samaan aikaan piirtelyjen lomassa tein myös erilaisia viivaharjoituksia. Klade laitettiin esimerkiksi pohtimaan miksi jotkut viivat on hyvä tehdä paksummalla, kuin toiset. Jostain syystä myös tää oli mulle todella pelottavaa ja hankalaa. Siis sen paksun viivan tekeminen. Tää on sikäli huvittavaa näin jälkeenpäin fundeerattuna, kun katsoo mun nykyisiä duuneja, joissa linjat on Ilaria lainaten ”ahdistavan paksuja”.

Harkkahakuruljanssi Helsingissä

Ekan kuukauden tavoitteena olikin lähinnä piirtää uusi portfolio, jossa kuvat olis järkevän kokoisia ja designit yksinkertaisempia. Sitten tulikin vaihe jota kuumottelin aivan hulluna ja sanat joita olin pitänyt about kirosanoina koko sen astisen elämäni ajan. Photoshop, tuttavallisemmin ”photari” ja Wacom Cintiq. Ennen mun harjoittelua en ollut ikinä kyseistä ohjelmaa edes avannut, olin täysin käsi kaikessa kuvanmuokkaukseen liittyvässä ja suurinpiirtein pelkäsin tietokoneita. Wacom Cintiqistä en ollut ikinä kuullutkaan. Parissa, paljon käsien tärinää ja hermostunutta naurua sisältäneessä kuukaudessa kuitenkin totuin ajatukseen digipiirtämisestä. Toki mun yleisimmät sanat studiolla edelleen taitaa olla ”öö miks tää ei toimi” ”mihin tää hävis” ”voiks joku auttaa en osaa”. Mut kyl tää täst hei. Onneks on tätä porilaista sisua ja jääräpäisyyttä pääkopas, sekä ihanii työkamuja, jotka jeesaa jos ”hessuhopoilen”.

Ekoihin kuukausiin sisältyi myös paljon muuta jännittävää. Ekat tatskamessut ikinä ja eka kirjaprokkis johon otin osaa! Pääsin tutustumaan messumeininkeihin Kustom Kulturen ja Helsinki Inkin muodossa ja siellähän oli heti kotoisa fiilis, vaikka olinkin pupu pöksyssä suurimman osan ajasta. Aivan mahtavaa ja mun mielestä tärkeää jo harkkana päästä näkemään tatskamessuilua ja tutustua hullun lahjakkaisiin artisteihin.

Under the Sea

Vuoden alussa Out Of Step Books avasi hakunsa syksyllä julkaistuun Under The Sea-kirjaan, johon kerättiin eri artisteilta taide- ja tatskakuvia meriteemalla. Olin sattunut piirtämään samoihin aikoihin meriteemaisia kuvia, joten sain Ilarilta ehdotuksen, että voisin itekkin ottaa osaa hakuun. Hullun jännää ja siistii! Maalailin kaksi versiota kultakalasta nestemäisillä akryyleillä, ensimmäisen fiilispohjalta, toisen Ilarin ohjeistamana ja samalla pääsin harjoittelemaan valöörejä ja värien mietiskelyä. Ei mikään helppo homma tämäkään, mutta sain kuin sainkin kultakalat valmiiksi, joista toinen lähetettiin Out Of Step Booksille. Kaikki hampaiden kiristys ja hikikarpaloiden vuodatus tuotti tulosta ja meikän kultakala pääsi osaksi tätä mahtavaa kirjaa! Jes!

Melkein vuoden jälkeenpäin mun on pakko todeta, että koko harkkariaika on ollut loppujen lopuksi tosi pehmeetä laskua, koska oon saanut keskittyä täysin mun omiin duuneihin. Ja sitä duunia toki on tullut kans tehtyä sen eteen, missä nyt ollaan, mutta koko tää systeemi on ollut aivan mahtava. Meil Krunikan Leimassa ollaan vielä duunissa aika poikkeuksellisesti työsopparilla ja verokortilla, joten mun ei oo onneksi tarvinnut stressata kaikista niistä yrittäjyysjutuista, jotka yleensä tatskaharkoilla on lisäpäänvaivanana. En olis varmasti näin paljon kehittynyt ilman kaikkia harjoituksia ja noh ilman sitä photarii. Kyl me ollaan ihan kamuja jo sen kanssa oikeesti.

Viivojen ”paksuntamisessa” oli hirveitä haasteita (eikä ne edes paksuuntuneet).

Kuukadessa Photoshop ja Cintiq alkoi jo pikkuhiljaa luonnistua kuvien värittäsessä.

Nestemäisillä akryyneillä treenattiin alussa myös valoja, varjoja ja kuinka saadaan kuvaan tunnelmaa.

No Comments

Sorry, the comment form is closed at this time.

home